Koronavirus ja poskisuudelmat

Viime keväänä lasten koulun kevätjuhlissa keskustelin muiden vanhempien kanssa, ja yksi heistä kysyi minulta, mitä ajattelin Ranskasta ja mikä oli täällä mielestäni parasta ja huonointa. Tämä kysymys oli erityinen, koska kukaan ei ollut koskaan kysynyt sitä minulta aikaisemmin, vaikka olen viettänyt maassa jo miltei 19 vuotta. Tämä olisi hyvin tyypillinen kysymys suomalaisen suusta – suomalaiset tuntuvat olevan hyvin kiinnostuneita siitä, mitä ulkomaalaiset maastamme ajattelevat, mutta ranskalaista ei voisi vähempää kiinnostaa, mitä muut heistä ja heidän maastaan ja kulttuuristaan ajattelevat. Uskaltaisin jopa väittää, että ranskalaisille ranskalainen elämäntapa ja kulttuuri on se oikea, ja muualla maailmassa asiat tehdään kummallisesti. Tämä kysymys kuitenkin esitettiin minulle ja jouduin pohtimaan vastausta hieman, koska en ollut sitä ajatellut koskaan aikaisemmin. En voinut vastata, että täällä on talvella valoisampaa ja lämpimämpää kuin Suomessa, koska se ei ole ranskalaisen kulttuurin tai elämäntavan ansiota, joten vastasin parhaaksi asiaksi ruokakulttuurin kokonaisuudessaan. Pitkät illalliset ystävien kanssa ja säännölliset ruoka-ajat ovat minusta Ranskaa parhaimmillaan – tämä on kliseistä, mutta totta. Huonointa asiaa ei tarvinnut pitkään miettiä, se on mielestäni poskisuudelmat. Mitään muuta niin epämieluisaa ja ahdistavaa en täällä tiedä. Läheisiä ystäviäni suutelen mielelläni, mutta kaikille muille ojentaisin mielummin käteni. Olenkin ruvennut sen kummemmin asiaa suunnittelematta välttelemään suutelua jos se on mahdollista. Olen melkein mielelläni epäkohtelias ja tervehdin vain sanoin ja viinilasia kilistäen ja alistun suudelmaan vain jos toinen sitä vaatii. Ja uskokaa vain minua, usein he vaativat. 

Kaikista kauheimpia ovat erilaiset juhlat, joihin saavumme syystä tai toisesta muiden jälkeen. Silloin täytyy kiertää asunto läpi tuntemattomia suudellen. Näissäkin tilanteissa yritän pysähtyä juttelemaan jonkun tutun kanssa ja suutelen muita vaan jos joku sitä vaatii.

Myös lapset pakotetaan poskisuudelmiin, ja juhlissa heidänkin pitäisi suudella kaikki läpi. Jotkut vanhemmista moittivat kovaäänisesti lapsiaan, jos he eivät (hyvästä syystä) halua tätä tehdä. Itse suutelen lapset nopeasti otsalle niin, ettei heidän tarvitse ruveta minua suutelemaan. Lapsieni kaverien ei tarvitse minua suudella meille tullessaan, minä tervehdin heitä vain, ja kysyn mitä kuuluu – se riittää. 

Kävin aikaisemmin puolisoni lapsuuden-kylän jokavuotisissa kyläjuhlissa, mutta painajaismainen poskisuuteleminen sai minut luopumaan sinne menosta. Puolisoni tunsi kylästä noin joka toisen asukkaan, ja kadulla kävely eteni hyvin verkkaisasti aina metrin välein pysähtyen, ventovieraita poskisuudellen ja kysymisiä vaihtaen.  

Kun kirjoitan ystäville tekstiviestejä, kirjoitan siihen lopputervehdykseksi kuitenkin kaikkien muiden tapaan Bizes, eli pusuja, vaikka välttelen kaikin tavoin koskaan heitä poskisuutelemasta. Tämä on vain kohtelias lopputervehdys, niin kuin xxx Englannissa.  

Poskisuudelmien määrä ja suutelun aloituspuoli vaihtelevat täällä alueittain. Suudelmia tehdään yhdestä neljään ja aloituspuolenvaihtelut tämän lisäksi aiheuttavat erityisen epämieluisaa, hieman paniikinomaista pään heilutusta puolelta toiselle toiselta alueelta kotoisin olevaa tervehtiessä.

Kun kerroin vastaukseni kysymyksen esittäjälle koulun kevätjuhlassa, vastasikin hän minulle inhoavansa niitä myöskin. Olin hyvin yllättynyt, sillä luulin kaikkien ranskalaisten rakastavan niitä. Minusta oli aluksi huvittavaakin, että puolisoni suutelee kaikki lähimmät ystävänsä aina tavatessaan – kaksi raavasta miestä poskisuutelemassa toisiaan on suomalaisesta näkökulmasta jotenkin huvittavan hellyttävää. Olin siis ajatellut, että poskisuudelmat ovat kaikkien ranskalaisten mielestä miellyttäviä, mutta keskustelukumppanini vastaus herätti uteliaisuuteni. Siitä lähtien olen kysynyt monilta ihmisiltä, mitä he poskisuudelmista ajattelevat, ja niiden inhoajia tuntuu olevan paljon. Pidän tämän tiedon kuitenkin vain itselleni, enkä ryhdy suunnittelemaan tervehdysvallankumousta.

Koronavirus on nimittäin hävittänyt tervehdykseen liittyvät ongelmat kokonaan. Ihmisiä tervehditään kaukaa, jos heitä sattuu kauppareissulla näkemään. Tällä hetkellä olemme linnoittautuneet kotiimme ja poistumme vain tuoreita vihanneksia ja hedelmiä hakemaan. Lasten koulutehtävät ja päivän opiskelun ohjaus lähetetään sähköpostitse, sillä virtuaaliseen opiskeluun kehitetty alusta on kaatunut liian suuren käyttäjämäärän takia. Lapset suorittavat koulupäivänsä vanhempien avustuksella, pianotunnit suoritetaan skypen välityksellä ja musiikin teoriaa harjoittelemme opettajan lähettämillä diktaateilla. Vain lasten koripalloharrastus on jäänyt kokonaan pois. Epäilen kuitenkin tämän pandemian muuttavan maailmaa niin paljon, ettei Ranskallakaan ole enää paluuta huolettomaan tuntemattomien suuteluun, mutta tulevaisuus sen näyttää.   

Hiiriogelma

Aina muutaman vuoden välein tulee hiirivuosi. Hiirivuonna hiiriä on paljon, oltiin sitten Päijänteen saaressa, Riihimäellä tai Lyonin keskustassa. So-Me:n ansiosta tajusin hiirivuosien laajuuden, sillä seinälläni päiviteltiin hiirien paljoutta samaan aikaan eri puolilla Eurooppaa. Hiirivuosien välillä on aina monta hiiretöntä vuotta, mutta aina hiirien saapuessa, ne löytävät 200-vuotiaasta talostamme kulkureittejä hormeja pitkin jokaiseen asuntoon. 

Kun hiiret saapuvat, alkaa yöllinen rapina. Ensin sitä aina toivoo, että kyseessä olisi yksittäinen hiiri, mutta ei se koskaan ole. Rapina jatkuu, ja papanoita rupeaa ilmestymään sinne tänne. Silloin ruvetaan keskustelemaan naapureiden ja lasten kavereiden vanhempien kanssa heidän hiiritilanteestaan ja eliminointistrategiastaan. Jo edellisten invaasioiden aikana olin päätynyt liima-ansojen ylivoimaisuuteen. Liima-ansat ovat kertakäyttöisiä muoviastioita, joissa on pohjalla mahdottoman tahmeaa liimaa. Kun hiiri astuu liima-ansaan jää hän siihen nalkkiin, ja tukehtuu irti pyristellessään liimaan. Liima-ansa on kammottava, mutta tehokas. Yleensä yritän aina ensin muita konsteja, ja turvaudun liimaan vasta kun hiiret ovat saaneet jo yliotteen. Hiirten lisääntymistahti on mahdottoman nopea, joten olisi tietenkin järkevämpää käyttää tehokkaimmat metodit heti alkuun, jolloin tarvitsisi tappaa ylipäänsä vähemmän hiiriä, mutta jotenkin sitä on aina armollisempi alkuun, ja ryhtyy varsinaiseen lahtaamiseen vasta kun ongelma on suuri. Ensimmäisen hiiren saimme kiinni sattumalta. Vein roskapussin yhtenä iltana ulos, ja unohdin laittaa toisen roskasankoon. Hiiri oli onnistunut kiipeämään tyhjään sankoon, muttei päässyt sieltä enää pois. Puolisoni vei hiiren töihin lähtiessään, ja jätti sen syrjäiselle moottoritien levähdyspaikalle. Tätä samaa konstia käytimme muuten aikoinaan Päijänteen saaren kesämökillä. Jotkut hiirivuodet olivat sielläkin runsaita, ja jos saarelle ei ollut jäänyt minkkiä ennen kelirikkoa, mitä siis joskus myös tapahtui, niin hiiriä oli kaikkialla ja ne söi kaiken. Laitoimme siis suurempien kivien viereen sankoja joiden pohjalle jätimme leipää ja muuta syötävää, ja soudimme aamulla naapurisaloon tyhjentämään saaliimme. Saimme usein monta hiirtä yhteen sankoon, ja saari rauhoittui kummasti muutamassa yössä. 

Hiiret ovat pirullisen ovelia, oppivat erehdyksistä ja myös muiden hiirien erehdyksistä. Kun huomasin hiirten kiipeävän lämpöpatterin takaa ylös ja siitä keittiön pöydälle, niin silloin tietenkin laitoin reitille yhden liima-ansan, ja tukin sen ympäristön niin, että hiiri saattoi kiivetä pöydälle vain ansan kautta. Tämä juoni toimi heti ensimmäisenä yönä, mutta nalkkiin jäänyt hiiri kiljui niin pitkään ja kovasti, että meidän oli pakko herätä keskellä yötä nuijimaan se hengiltä, eikä samalla konstilla saatu enää yhtään hiirtä kiinni koska heitä on varoitettu. Tukin myöhemmin pöydälle vievän tien pahvilaatikoin, että pöytätila pysyisi hygienisenä. 

Samaan aikaan laitoin edellisestä invaasiosta jääneitä puisia hiirenloukkuja herkkujen kanssa hiirien kulkureitille. Edellisilläkään kerroilla ei näillä loukuilla saatu yhtään hiirtä, ja tälläkin kertaa hiiri oli onnistunut viemään herkun ansasta jäämättä siihen kiinni. Korttelin supermarketin tavaraosastolle ilmestyi heti invaasion alkuvaiheessa suuri määrä hiirien eliminointitarvikkeita. Kertakäyttöisistä liima-ansoista pyydetään 5€ kappaleelta ja ne myyvät kuin häkä. Liima-ansojen vieressä oli myös tehokkaan näköisiä muoviloukkuja joita ostin kaksi. Ostin myös myrkkybaarin uudella maukkaalla myrkyllä, koska eihän sitä koskaan tiedä. Ansaostoksia tehdessäni mietin kaupan tekevän aikamoisen tilin tälläkin hiiri-invaasiolla. 

Totesin hiirten olevan liian ovelia tavanomaisesti lattialle tai kaappiin asetetuille loukuille. Olin tyhjentänyt yhden pienen ala-kaapin, koska hiiret pääsivät sinne sisälle, ja ne olivat nakerrelleet kaikki pakkaukset auki ja syöneet kaikkea mahdollista kekseistä muroihin. Otin yhden suklaakekseistä tyhjentyneen laatikon, laitoin uuteen muoviloukkuun suklaata ja laitoin loukun keksipaketin sisään kaappiin. Näin hiirulaiset eivät voisi olla varuillaan ja luulisivat puoleksi kiinni olevan keksilaatikon sisältävän turvallisen herkkupalan. Viikon sisällä sain ensimmäisen saaliin loukkuun, eivätkä hiiret välittömästi kuollessaan pystyneet varoittamaan lajitovereitaan. Laitoin loukun siis takaisin samaan kaappiin ja samaan keksipakettiin. Tällä kertaa jouduin odottamaan usean viikon ajan seuraavaa saalista. 

Tällä välin sain hiiriä kiikkiin roskiksen vetolaatikkoon. Roskiksemme on keittiön lavuaarin alla, ja tiesin hiirten kiinnostuvan vain haisevista roskista, joten laitoin kierrätysjätteet muualle ja laitoin tyhjäksi jääneeseen tilaan hiiribaarin ja kaksi liima-ansaa. Tässäkin joutui odottamaan jonkin aikaa tuloksia, mutta lopulta hiiriä sai liimaan kiinni säännöllisesti, kunhan muisti aina illalla vaihtaa ansojen paikkaa. Jos ansat jäivät pitemmäksi aikaa samoille paikoille, osasivat hiiret väistää niitä. Tarkistin myös hiiribaarin säännöllisesti, kuten ohjeissa käskettiin, mutta uusikaan myrkky ei ollut hiirille maistunut. 

Jossain vaiheessa yöllinen rapina rauhoittui vähäksi aikaa, mutta sitten temmellys ja jyrsintä alkoi taas. Nämä uudet hiiret olivat entistä ovelampia, sillä he eivät papanoineet kaikkialle. Kun hiiri ei papanoi, on vaikeampaa nähdä missä se käy. Mutta sitten tyttäreni paljastivat jyrsijöiden reitin ja heikkouden. Nämä hiiret kiipesivät nimittäin ruokapöydälle, ilmeisesti pöytäliinaa pitkin. Tytöt olivat jättäneet puoliksi syödyn suklaalevyn pöydälle, ja herkkusuut olivat nakertaneet reilusti suklaata pieniin massuihinsa. Jätin samaa suklaata vielä pöydälle toiseksi yöksi, ja palaa oli taas jyrsitty. Oli salajuonen aika. Lähdimme viikonlopuksi laskettelemaan ja jätin pöydälle hiirenloukun, johon oli sullottu runsaasti hiirten himoamaa suklaata. Tullessamme seuraavana iltana takaisin, oli yhdessä loukussa kaksi hiirtä niskat murtuneena. Toisen hiiren pyöreys tarkoitti, että en saanut kahta hiirtä yhdellä juonella, vaan kokonaisen suurperheen. Tämän jälkeen tilanne rauhoittui, mutta nyt joku hiipii taas asunnossamme öisin. En ole vielä keksinyt juonta hiiren pään menoksi, ja jos en sitä keksi, niin lainaan naapurin kissan yöksi. Naapurimme päättivät nimittäin antaa lapsellensa kissanpojan joululahjaksi, päästäkseen hiiristä eroon. 

Viime viikonloppuna vietin pari tuntia ihanassa leikkipuistossa kuopukseni kanssa keskimmäiseni pelatessa koripallo-ottelussa siinä lähellä. Puisto oli ihana, koska siellä oli paljon puita pursuilevan täynnä vaaleanpunaisia kukkia joiden ympärillä pörisi sadat mehiläiset. Tiedän hunajatuotannon olevan nykyään yleistä kaupungeissa. Kaupunkiympäristössä ei ole hyönteismyrkkyjä yhtä paljon kuin maaseudulla, ja näin ollen mehiläisten kuolleisuus on alhaisempaa. Samassa puistossa todistin korttelin yhteisöllistä kompostin kääntöä. Kierrätys on parantunut Lyonissa tämän vuoden alussa. Nykyään lähes kaikki kierrätetään. Poikkeuksena on kuitenkin kompostijäte. Syystä tai toisesta se laitetaan vielä sekaroskikseen leivinpaperin, astiansirujen ja pienten muoviesineiden kuten kuulakärkikynien kanssa. Kysyttäessä kerrotaan, että paikalliset naapuriyhdistykset organisoivat komposteja eripuolilla kaupunkia, ja heihin pitäisi ottaa yhteyttä. No, meidän naapurustosta löytyy kyllä yksi tällainen yhteisöllinen komposti, mutta se on noin 500m päässä ja väärällä suunnalla. Minun on vaikea kuvitella itseäni viemässä jokapäiväisiä kompostijätteitäni niin kauas, joten olen unohtanut koko jutun odotellessani kaupungin organisoimaa kompostijätekeräystä. Mutta vierailemassamme leikkipuistossa oli yhteisöllinen komposti, ja katselin naapuruston kompostin kääntöä ihaillen heidän yhteisöllisyyttään. Jossakin vaiheessa naapurusten päästyä kompostin alaosaan, huomasin erikoislaatuista toimintaa. Tajusin heidän lyövän lapioilla hiiriä kuoliaaksi. Yksi lapsistakin tuli selittämään, että komposteissa oli valtavasti hiiriä, ja niin aloitin hiiri-small-talkin myös 8-vuotiaan lapsen kanssa. Vertailimme hiirivuosia ja kerroimme mehukkaimmat hiirentappojutut, mutta mietin samaan aikaan, että nämä pitkin kaupungin puistoja ripotellut kompostit ovat kaupungin hiiri- ja rottamäärän näkökulmasta todellinen ongelma. Katsoin naapuruston nostelevan kuolleita hiiriä aina kaksi molemmissa käsissä hännistä roikottaen roskapussiin, laskeskelin heidän nostelevan niitä useita kymmeniä oleskellesani puistossa parin tunnin ajan, ja näin vain yhden kompostin tyhjennyksen kolmesta. Epäilen naapuruston hiiritilanteen rauhoittuneen aikalailla sen viikonlopun aikana.   

Metsäpaloja etelässä

Kahden viikon helteinen loma Etelä-Ranskassa on nyt lopussa. Taapero on oppinut tämän loman aikana nauttimaan uimisesta käsivarsikellukkeiden kanssa ja tunsin oloni katalaksi eilen viimeisellä jokireissullamme selittäessäni hänelle sen olleen viimeinen uintireissumme tänä kesänä. Muutaman päivän päästä lennämme tällä kertaa kirjaimellisesti kylmään pohjolaan, joten tämän viikonlopun aikana meidän pitäisi kaivaa pitkälahkeista ja -hihaista päällepantavaa mukaan, mikä tuntuu 1,5 kk hellevaatetuksen jälkeen haastavalta. 

Loma oli taas aktiviteetteja pullollaan ja solahti ohi todella nopeasti. Mukaan mahtui Carcassonnen linna, merenranta moneen kertaan, eri jokien uimarannat, pari järveä, puukiipeilyä, kanjoninkia, ravintoloita, grillausta ja picnic-voileipiä siellä sun täällä. 

Yksi näiden etelän lomien jännitysmomenteista on valitettavasti metsäpalot. Kylässämme täällä on oma palokunta, joten varsinaista huolta ei ole, mutta aihe vaikeuttaa kuitenkin liikkumistamme. Lähdimme eräänä päivänä käymään Carcassonnessa, ja matkalla poikani hihkaisi maisemia katsellessaan näkevänsä metsäpalon. Näky oli hurja. Naapurikylän liepeillä valtavat liekit ahmivat metsää puuskaisessa tuulessa silminnähtävää vauhtia. Linnavierailun aikana kyttäsimme paikalliselta uutissivustolta palon etenemistä ja suuntaa. Vasta 20h aikaan tuli päivitys, jonka mukaan palo on saarrettu, vaikkei ollutkaan hallinnassa. Seuraavana aamuna näin palomiehet hakiessani lisää aurinkovoidetta apteekeista. Autoja oli lähtövalmiina 12 kappaletta ja palomiehiä torkkui siellä täällä autoissa ja pihalla odottamassa lähtökäskyä. Hereillä oleville huikkasin kunnioittavan hyvän päivän toivotuksen. Kun lähdimme myöhemmin aamulla merenrannalle uimaan, ajoimme paloalueen ohi. Hiiltynyttä mäntymetsää oli 300 hehtaarin verran. Musta maa savusi joka puolella, ja siellä täällä leimahteli palo vielä viimeisillä voimillaan. Paloautoja oli mäkien alla 8 kappaletta, ja pari autoa partioi myös paloalueella. Liekit olivat nuolleet myös viinipeltojen laitimmaisia rivejä ja joissakin paikoissa vähän syvemmällekin tarhoihin. Ajoimme myöhemmin alueen ohi, joka paloi kaksi vuotta sitten. Siellä mustat puunrangat pistivät esiin vihreästä rehevästä pusikosta, ja muutaman vuoden kuluttua palosta ei ole jäljellä enää näkyviä jälkiä. Metsäpalot ovat luonnollisia ja luonto kestää niitä hyvin. Silti paikallisilla on tapana sanoa, että kun turistit saapuvat kesällä,  niin silloin alkaa metsäpalot. Näkemämme palon kerrottiin lehdessä alkaneen naapurikylästämme. Alkusyytä ei kuitenkaan mainittu. Se on voinut olla oikosulku, tai sitten esimerkiksi hiiligrilli tai roskien poltto, ehkä myös tupakantumppi. Ranskan maanteillä on säännöllisin välimatkoin metsäpaloista varoittavia kylttejä ja radiossa ja televisiossa varoituksia kuuluu myös paljon, mutta silti paloja syttyy joka ikinen kesä, ja pelastajat rientävät niitä rajaamaan. Kuulemme paloautojen lähtevän muutaman kerran täällä viettämiemme viikkojen aikana rajaamaan paloja. Ensin kuulemme parin auton lähtevän pillit ulvoen, kymmenen minuutin kuluttua parin lisää ja jos palo on suuri, niin vielä muutama autoa myöhemmin. Silloin katsomme taas paikallislehden sivuja paikallistaaksemme palon ja verrataksemme paikkaa omiin suunnitelmiimme. Tiet saatetaan nimittäin sulkea palopaikalla, riippuen siitä miten lähellä tietä palo etenee. 

Kylässä vietetään juhlia esimerkiksi kansallispäivänä 14.7. , mutta myös ensimmäisen ja toisen maailmansodan loppumisen muistoksi 11.11.  ja 8.5. Olemme täällä usein heinäkuussa ja toisinaan myös 11.11. ja osallistumme aina kun voimme pienimuotoiseen paraatiin. Pieni vaskiorkesteri soittaa Marseillaise:ta moneen kertaan, ja kyläläiset ja palomiehet marssivat orkesterin perässä maailmansodissa kuolleiden muistomerkille, jossa kylän pormestari, sydämeltään vasemmistolainen, pitää puheen solidaarisuudesta. Puheen kuunneltuamme marssimme takaisin kyläntalolle, jossa nautimme aperitiivin, tai lasin ystävyydelle kuten ranskaksi tavataan sanoa, suolaisia herkkupaloja syöden. Palomiehet ovat näissä seremonioissa aina edessä asennossa seisten, emmekä voi olla ihailematta ja kunnioittamatta heitä, jotka rientävät sammuttamaan tietämättömien typerysten sytyttämiä liekkihelvettejä meitä kansalaisia suojellakseen. Huomautamme tästä aina lapsille, ja koska he ovat nähneet näiden valtavien liekkien syövän metsää tässä ihan lähellä, toivon heidän konkreettisesti ymmärtävän kuinka suuresta asiasta on kyse.  

Heräsimme tänään sateiseen aamuun, josta on helppo lähteä pois pohjoiseen, ja pian vielä paljon pohjoisempaan Suomeen. Yksi loma on nyt ohi, mutta toinen vasta kohta alkaa. Siellä toisella lomalla pääsemme viimein nukkumaan kunnolla viileässä huoneessa peittoa päälle kiskoen. Siitä todella haaveilen, sillä 1,5 kk hikiset huonosti nukutut yöt vaativat veronsa. Viileä sää lupaa myös hyvää kalastukselle, ja sateet sienisadolle. Lapset haaveilevat jo kanttarelleista ja mustatorvisienistä ja niitä pääsemme toivoakseni keräämään mahdollisimman nopeasti. Rantasauna täytyy myös nopeasti lämmittää, sitä olemme kaivanneet koko vuoden!

Kovaa hellettä ja clafoutia

Viimevuosina kesät ovat olleet kohtalaisen viileitä Ranskassa. Viileällä en tarkoita suomalaista viileyttä, vaan kovien helteiden puuttumista. Joinakin vuosina elohopea nimittäin kohoaa 40 asteeseen säännöllisesti. 40° on tietenkin itseni kaltaisen suomalaisen mielestä vain kylmän saunan lämpötila, mutta kun tästä saunasta ei pääse pois, niin kuumalta se rupeaa kuitenkin tuntumaan. 

Kun esikoiseni oli syntynyt, niin halusin palata Suomesta takaisin Ranskaan puolisoni kanssa, koska vauvan kanssa yksin matkustaminen tuntui ylivoimaisen vaikealta. Puolisoni hävisi työhommiin välittömästi kotiin saavuttuamme, joten vietin viikon reilun 40° lämmössä vauvani kanssa. Olimme sisällä kuumassa ja pimeässä kaikki ikkunaluukut kiinni. Koko kaupunki oli vielä lomalla. Vain supermarketti oli korttelissamme auki ja sen viileydessä vietimmekin paljon aikaa lukien sattumanvaraisten tuotteiden sisältöjä tarkasti läpi. Tämän viikon aikana päätin, että yksin lasten kanssa matkustamisen täytyy olla tätä helpompaa. Niinpä olenkin matkustanut mm kuukauden ikäisen kuopukseni ja kahden vanhemman lapseni kanssa Suomeen niin, että pysähdyimme matkalla hakemaan Pariisin keskustasta Suomen konsulaatista pienokaiseni ensimmäisen passin jatkaen sitten matkaa lentokentälle ja Suomeen. Ihan hyvin sekin sujui ja voittaa hellevankeuden Lyonissa. 

Vaikka kovat helteet eivät tulekaan joka vuosi, niin olen ehtinyt omaksua kuinka toimitaan niin että koko perheen olo pysyy siedettävänä. Tärkeintä on pitää ikkunat kiinni koko päivän ja ikkunaluukut aina auringon puolella. Ruokaa tarvitaan reilusti vähemmän, ja uunin käyttöä tulee välttää. Pienet naposteltavat sapuskat menevät parhaiten alas. Kotitekoiset tortillat falafeleillä, tai quesadillat guacamolella ja salsalla toimii ja myös kevätkääryleet, jotka jokainen kokoaa ja käärii itselleen. Pakastimesta löytyy aina jäätelöä, ja mehujäätkin, joita en yleensä lapsilleni anna, ovat sallittuja. Vesimeloneja ja kantalooppeja ostan usean kerrallaan naposteltavaksi ja erilaiset salaatit löytyvät jokaiselta aterialta. Tärkeintä on saada lapsetkin syömään edes jotakin hurjassa kuumuudessa. 

Illalla kaikki ikkunat sitten avataan, ja luukkuja suljetaan yöksi sen verran, ettei murtovarkaat pääse sisään – tämänkin olen oppinut valitettavasti kokemuksen kautta. Terassilla meillä on taaperolle pieni kahluuallas, joka vilvoittaa aivan hyvin pienokaisen. Käyn itse noin kolme tai neljä kertaa päivässä, ja joskus yölläkin, nopeassa kylmässä suihkussa, mikä kyllä viilentää aina hetkeksi. Kun olen kirjoittanut raportteja kesäkuumalla, on tietokonekin välillä sulkenut itsensä kuumuuden takia. Pahimmassa kiireessä oli tapanani laittaa se jääkaappiin viilenemään varttitunniksi, sisätiloissa se olisi kestänyt ainakin tunnin. Kuumina kesinä olen kiertänyt lasten kanssa Lyonin viileitä museoita – niissä riittää aina vaihtelevaa katseltavaa.

Olin Ranskassa jo kesällä 2003, jolloin helleaalto aiheutti mm suuren määrän vanhusten kuolemia. Siitä kesästä opittiin paljon ja nykyään helleaaltoihin valmistaudutaan huolellisesti ja erilaisia turvatoimia mallinnetaan etukäteen. Vuonna 2003 oli vain kuuma ja oli pakko pärjätä miten vain keksittiin, mutta nyt helteen hehkutus alkoi jo viikkoa ennen ja kuumuuden kauhistelu oli ykköspuheenaihe kaikkialla, vaikka lämpötila oli alle 30°. Tällä kertaa koulutkin päättivät pyytää oppilaitaan jäämään kotiin kahdeksi kuumimmaksi päiväksi. Ne lapset, joilla ei ole mahdollisuutta jäädä kotiin, pääsevät kyllä kouluun, jossa pelataan lautapelejä ja katsellaan elokuvia päivän ajan. Kouluun saa/pitää myös tuoda vesipullo ja sumutinpullo, josta voi ruiskuttaa raikastusta päälleen. Alakoulussa lasten hiukset kasteltiin iltapäiviksi, jottei tulisi liian kuuma. Sumutinpullo on tietenkin hienostuneempi vaihtoehto, mutta jouduin metsästämään niitä korttelin kaupoista ja apteekeista niiden ollessa ymmärrettävästi loppuunmyytyjä kaikkialla. Lopulta sain hankittua kaksi viimeistä pulloa yhdestä apteekista.     

Kun koulusta tuli viesti, että lasten olisi parempi jäädä kotiin, niin päätimme löytää jostakin uimapaikan. Meillä on Rhônen rannalla sijaitsevat uima-altaat tässä ihan lähellä, mutta tiedämme, että tällaisella helteellä jonotus voi kestää tunteja, eikä sisään pääse välttämättä ollenkaan. Sama tilanne on lähes kaikissa kaupungin uimaloissa ja -halleissa. Niinpä katsoimme karttaa vähän kauemmaksi ja valitsimme järven, jonne olemme aina halunneet pysähtyä, Alppien juurella sijaitsevan Aiguebelletin ja lähdimme ajamaan. Paikan päällä löysimme parkkipaikan helposti puun alta varjosta, ja maksoimme itsemme pienelle uimarannalle, josta löytyi kaikenlaista vesihauskaa kaikille lapsilla. Vietimme siellä päivän mukavasti picnic-herkkuja napostellen, uiden ja kirjoja lukien. Paluu paahtavaan ja vielä 20h illalla 36,5° kaupunkiin illalla oli kaikin puolin epämieluisa, ja hikisen yön jälkeen lähdemme samaiselle uimarannalle takaisin. Lauantaina meidät on kutsuttu serkkujen luokse, ja olemme päättäneet viettää kutsua edeltävän alkuiltapäivän jollakin uimapaikalla sillä suunnalla. Sunnuntaina meille on kutsuttu kaikki lähisukulaiset kuopuksen 2-vuotislounaalle, mutta siirtänemme juhlapaikan anoppilan viileään alakertaan, josta voimme käydä uimassa naapurien uima-altaassa. Näiden hellesuunnitelmien jälkeen maanantaina pitäisi taivaan haljeta ukkosten voimasta ja lämpötilan laskea normaalille 30° tasolle ja elämän palata tavallisiin uomiinsa. Lapsilla on sitten vielä viikon verran koulua ja viimeisiä kavereiden syntymäpäiviä, ennen kuin pääsemme lopultakin lomalle.

Hellesääntö uunin käytöstä on koetuksella tähän aikaan vuodesta, sillä erilaisia lasten koulun ja harrastusten kevätjuhlia on tämän tästä, ja niihin kaikkiin pyydetään tuomaan kakkuja tai piirakoita mukaan. Yritän siis lämmittää uunin ja valmistaa leipomukset mahdollisimman aikaisin aamulla, jolloin ikkunoita voi vielä pitää auki. Yksi tämän sesongin herkkupiirakoista on clafouti. Sen valmistaminen on hyvin yksinkertaista, ja se on jääkaappikylmänäkin erinomaista. Clafouti tehdään kirsikoista, aprikooseista, luumuista, päärynöistä tai omenoista ja makeasta vaniljalla maustetusta pannukakkutaikinasta, joka hyytyy flan-maiseksi, siis jähmeäksi vanukkaaksi hedelmien ympärille. Jos sinulle joskus tarjotaan kirsikka-clafoutia, niin silloin täytyy muistaa ison osan ihmisistä laittavan kirsikat kakkuun kivineen. Varo siis hampaitasi!

Clafouti

600 kirsikoita tai muita hedelmiä

150g jauhoja

150g sokeria

4dl maitoa

50g sulaa voita

2 ruokalusikallista vaniljasokeria

6 munaa

Uuni 180° 1 tunti

Reseptejä ja lasten keittotaitoa

Äidilläni on Wsoy:n « Ranskalaisen keittiön salaisuudet » -kirja, josta olemme valmistaneet jo vuosikymmenien ajan erilaisia reseptejä. Yksi perheessämme suosiota saanut resepti on ranskalainen perunasalaatti. Tämä perunasalaatti tehdään mieluiten uusista perunoista, jotka keitetään kypsiksi ja pilkotaan tai halkaistaan kuumina. Perunoiden päälle leikataan runsaasti tuoretta sipuleita varsineen ja vielä kuumien perunoiden päälle kaadetaan kastike, joka imeytyy jäähtyviin perunoihin ihanasti. Kastike on tavallinen ranskalainen sinappi-vinegrette, johon lisätään lasillinen valkoviiniä. Olen saanut täällä Ranskassa paljon suosiota tällä reseptillä, ja olenkin jakanut sitä eteenpäin jo monille tuttavilleni. Muistan tietenkin aina mainita reseptiä kertoessani, että se tulee suomalaisesta « Ranskalaisen keittiön salaisuudet » nimisestä kirjasta. Se naurattaa aina kovin kaikkia osapuolia. Ranskalaiset ruokasalaisuudet paljastetaan Suomessa, vaan ei kotimaassa. Tämä tuntuu täällä kuitenkin olevan jonkinlainen tapa. Kun joku on hionut oman reseptinsä, oli se sitten alku-, pää- tai jälkiruoka, niin sitten hän istuu reseptinsä päällä aina hautaan asti. 

Kun tulin Ranskaan, ja kävin ensimmäistä kertaa ystävättäreni luona, kysyin välittömästi hänen äitinsä suklaamoussereseptiä, ja hän antoi sen minulle. Teen yhä vieläkin mousseni tällä reseptillä, ja tein sitä kerran samaisen ystävättäreni käydessä luonani. Kun kerroin moussen olevan hänen äitinsä reseptillä tehty, yllättyi hän kovin ja sanoi, ettei hänellä itsellään ole kyseistä reseptiä ollenkaan, eikä hän tästä johtuen ollut moussea koskaan tehnyt.  

Toisen kerran taas tein yhdelle nuorelle tuttavalle hänen ensimmäisen oman asuntonsa tupaantuliaisiin tyhjän reseptivihon, johon kaikkien vieraiden piti kirjoittaa yksi hyvä ja edullinen arkiruokaresepti. Minulla oli vaikeuksia saada ihmisiä kirjoittamaan jokapäiväisiä reseptejä, ja yllätyksekseni nuoren ystävämme äiti kirjoitti vihkoon tomaattipiirakan reseptin, jonka hän oli löytänyt taikinapaketin kyljestä tietäen, ettei lapsen talossa ollut uunia ollenkaan. Hämmästelin tätä ääneen moneen kertaan, ja ainut vastaus näin omituiseen tekoon löytyy siitä, ettei hän halunnut luovuttaa reseptejään kenellekään, erityisesti ei hänen omalle lapselleen. 

Naapurini muisteli tässä eräänä päivänä haikeana tätiään, jonka rommilla maustettu riisivanukas oli saanut jo legendan maineen kun täti kuoli yllättäen, vieden reseptin mennessään. Tädin keittiöstä ei tätä reseptiä kukaan löytänyt, ja monien yritysten ja erehdysten jälkeen sukulaiset ovat luovuttaneet reseptikokeiluissaan. Vain haikea muisto tädin vanukkaasta jäi jäljelle. 

Ranskalaisissa kouluissa ei ole kotitaloutta ollenkaan, joten lasten kodinhoidon ja ruoanlaittotaidon opetus jää kokonaan vanhempien hartioille. Tunnen kuitenkin muutamia äitejä, jotka ilmeisesti tuntevat itsensä ihanalla tavalla korvaamattomaksi, kun heidän jälkikasvunsa on avutonta. Tällaiset opiskelijat vievät pyykkinsä kotiin äidin pestäväksi ja vievät mennessään opiskelijakämppään äidin laittamat ruoka-annokset koko seuraavaksi viikoksi. Kun he tarvitsevat siistimpiä vaatteita johonkin tilanteeseen, niin äiti silittää ne valmiiksi. Tunnen myös yhden erityisen hyvän ruoanlaittajan joka kehuskelee sillä, ettei osannut keittää edes munaa kotoa lähtiessään. Itse en näe asiassa mitään kehuttavaa, näen vain kysymyksen: Miksi? Miksi ihmeessä?

Kun kerron itseni ikäisille äideille suomalaisesta kotitalousopetuksesta, ovat he hämmästyneitä. Yleensä he hihkaisevat, että silloinhan miehillä ei ole sitä tekosyytä, etteivät he osaa. No, ei olekaan. Toisaalta jokaiset vanhemmat voivat myös kantaa kortensa kekoon opettamalla omat lapsensa pitämään kodista huolta kaikin tavoin. 

Kun kerron katselevani facebookissa suomalaisten äitien julkaisuja, joissa he kertovat teininsä tekevän kotitaloustunnin jälkeen ruokaa ja leivonnaisia kotona, näen taas ranskalaisten äitien silmien pyöristyvän. Ranskassa lapset tekevät äitien kanssa suklaakakkua ja ehkä sen lisäksi suklaamoussea, mutta harvoin mitään muuta. Kun olimme ystävien kanssa lomalla yhdessä, niin lapset halusivat tehdä aikuisille aperitiivin. Vaikka lapsista vanhimmat olivat jo 13-vuotiaita, niin valmistelut koostuivat vain sipsi- ja suolapähkinäpussien avaamisesta. 

Olen laittanut omia lapsiani keittiötöihin pienestä pitäen. Pieniä lapsia on helppo laittaa tekemää kaikenlaista, mutta lapsien kasvaessa homma monimutkaistuu. Nyt 8- ja 10-vuotiaat kakarani paistavat kuitenkin aamiaismunia, cookie:ta ja marja-jugurttikakkuja. 10-vuotiaani, alati nälkäinen, innostui äskettäin tekemään myös pullataikinaa. Vaivaaminen onnistui jo oikein hyvin, ja pullista tuli hyviä – niin hyviä, että ne hävisivät pakastimesta yksi kerrallaan nälkäisiin suihin 24h aikana. Negatiivisena puolena tästä taidosta mainittakoon, että 10-vuotiaani totesi minun viimeisen raskauden jäljiltä velton vatsanahkani muistuttavan pullataikinaa. « Tästä vaan vaivataan näin, ja näin. »

Samainen 10-vuotias kehitti jo pari vuotta sitten yksinkertaisen, mutta hyvän kurkkusalaattireseptin. Siinä ohueksi viipaloidut kurkut suolataan ja päälle puristetaan runsaasti sitruunamehua ja puolikas sitruuna asetetaan vielä kurkkujen päälle koristeeksi. Lasta miellyttääkseni ja hänen itsetuntuoaan nostaakseni teen tätä salaattia säännöllisesti ja olemme nimenneet sen hänen mukaansa. 

Mutta ranskalaisia vanhempia ei voi tässäkään tilanteessa moittia, vaan yleistä ranskassa vellovaa tapaa. Jos mainitsen lapsieni tekevän salaattia tai kuorivat porkkanoita, niin vastaus on: « Annatko sinä niiden käyttää veistä?!? ». Jos mainitsen heidän paistavan munia, niin: « Kuuma paistinpannu?!? ». Ja leivonnaisia: « Kuuma uuni?!? ». Sinä päivänä kun opetan heidät silittämään vaateita, niin kauhistus tulee olemaan kuuma silitysrauta, ja niin edespäin. Ulkomaalaisena tunnistan kuitenkin kulttuurien erot, enkä tule loukkaantumaan, enkä rupea epäilemään itseäni kauhistuneiden äitien edessä, taskussani on nimittäin kortti, joka antaa minulle vapauden tästä. Meillä Suomessa nimittäin tehdään toisin.  

Lastejuhlia

Vanhemmat lapseni ovat syntyneet samana keväisenä päivänä. Tämä keväinen päivä on juuri ennen lasten kaksiviikkoista kevätlomaa, mikä tarkoittaa sitä, että keverisyntymäpäiväjuhlat joudutaan järjestämään yleensä yhden viikonlopun aikana. Nyt, kun koulut siirtyivät taas vapaankeskiviikonrytmiin, niin päätin organisoida poikani syntymäpäivät pikkuperjantaina, eli tiistai-iltana. Tyttäreni syntymäpäivät vietettiin taas perinteisesti lauantaina välipala-aikaan. Etsin lastenjuhlatoimintaan ideoita sieltä ja täältä, sekä Ranskasta, että Suomesta. Aarteenetsintä on tainnut aina olla mukana ohjelmassa erilaisin teemoin, muuten leikit ovat vaihdelleet kaikin tavoin, mutta ne ovat samantyyppisiä kuin Suomessakin. Kulttuuriero lastenjuhlissa piilee vähemmän yllättävästi ruokailussa – ruoka-ajat pätevät silloinkin! Yleensä ranskalaiset synttärikemut järjestetään välipala-aikaan. Kun kakun aika koittaa, niin silloin syödään kakkua pöydässä istuen syntymäpäivälaulun laulamisen jälkeen, ja kun kakku on syöty niin voidaan saada karkkeja, tai sitten niitä saadaan vain leikeissä palkinnoksi. 

Muistan kerran olleeni lastenkutsuilla Suomessa puolisoni kanssa, joka katsoi pöyristyneenä tarjoilupöytää, jossa oli karkit ja sipsit, ynnä muut suolaiset ja makeat iloisesti sekaisin ja siitä lapset napsivat leikkien lomassa mitä ja milloin mielivät. En ole ollut nyt pitkään aikaan suomalaisissa lastenjuhlissa, joten pitäydyn kommenteissani ranskalaisten juhlien kuvaamiseen, enkä vertailuun. 

Tiistai-illan juhlissa sain tehdä pojalleni kakkujen lisäksi suolaista sapuskaa. Lapset saivat koulun jälkeen heti kakkutarjoilun laulun ja kynttilöiden puhalluksen kanssa, sitten leikittiin erilaisia leikkejä, ja illan tullen saatiin pizzaa, ja elokuva. Kun kaikki olivat syöneet pizzansa loppuun (he söivät 6 suurta pizzaa!), niin vasta sitten tuotiin karkkivadit jälkiruoaksi, eikä niitä edes syöty loppuun. 

Lapseni ovat silloin tällöin saaneet kutsuja syntymäpäiville kello 10-14. Silloin tiedän varmasti, että syntymäpäivillä syödään lounas, ruoka-ajat kun ovat täällä ruoka-aikoja. Kakku syödään tällaisessa tapauksessa vasta lounaan jälkeen. Sinänsä mukavaa, että juhla-ajat vaihtelevat tällä tavalla, se tuo aina erilaista tunnelmaa ja vaihtelua lapsillekin. 

Kaksien syntymäpäivien rytäkkä aiheuttaa meillä varsinaiset juhlafestivaalit. Tänä vuonna lauantaina vietettiin tyttären juhlia, sunnuntaina vietettiin kummien kanssa molempien juhlia koko iltapäivän kestävällä lounaalla, ja tiistai iltana vietettiin vielä pojan juhlia. Isovanhempien kanssa juhlitaan tänä vuonna vasta kevätloman jälkeen. 

Sunnuntain lounasta varten olin hankkinut erilaisia herkkuja. Näihin samoihin aikoihin joka vuosi järjestetään tuottajien markkinat Carnot:n aukiolla. Maalaiset tuovat lihojaan, jalosteitaan, juustojaan, hunajoitaan, mansikoitaan, viinejään ja valmiita ruokia, kuten truffade:ia, täytettyjä kaaleja ja muita herkkuja. Hankin markkinoilta ihania parsoja, kuivatun hanhen  rinnan, hanhenmaksaa ja mansikoita. 

Hanhenmaksa on Ranskassa kaksipiippuinen kysymys. Toisaalta mielessä ovat ankkojen ja hanhien elämänlaatu, mutta toisaalta hanhen-, tai ankanmaksan herkullisuus ja kulttuurillinen asema. Hanhenmaksaa syödään vain harvoin ja yleensä juhlatilanteissa, jouluna, uutenavuotena ja  muissa juhlissa. Hanhenmaksaa voi ostaa myös supermarketeista, ja laatukin on ihan hyvä. Toisaalta supermarkettien tuotteet ovat massatuotettuja ja massatuotetun hanhenmaksahanhen elämä taitaa olla erityisen kurjaa, näin ollen jätän supermarkettituotteet ostamatta. Näin tässä äskettäin Lounais-Ranskassa, eli hanhenmaksan tuotantoalueella myös pizzan, jonka täytteenä oli savustettua ankanrintaa ja hanhenmaksaa. Tämä pizza jäi kyllä tilaamatta.  

Ostan hanhenmaksaa harvoin, kerran tai kaksi vuodessa ja aina pientuottajalta. Ihminen, joka kasvattaa maissin, jonka syöttää kasvattamilleen hanhille tai ankoille, ja joka jalostaa lihan ja sisäelimet itse lopputuotteeksi ei ole missään tapauksessa massatuottaja. Hänen eläimensä elävät pienellä tilalla, ja tuottajan voisi kuvitella pitävän heistä hyvin huolta – tästä minulla ei tietenkään ole takeita. Kaikkia maksantuotantolintuja ei enää pakkosyötetä. Markkinoiden kysynnän vuoksi tarjolla on myös lintuja, joille on vain tarjolla niin paljon ruokaa kuin sielu sietää. Tällaista herkkua suosin aivan erityisesti.

Ranskalaisen keittiön herkut tuppaavat yleisesti olemaan liha- ja maitopainotteisia, vaikka lisukkeina onkin paljon kasviksia. Perinteisistä puhtaasti kasvisruoista voin mainita vain ratatouillen ja pistou-keiton. Ratatouillea voidaan syödä ilta-ateriana riisin kanssa, tai sitten lisukkeena. Lihaisia ruokia sen sijaan löytyy valtavasti erilaisina joka puolelta Ranskaa. Kun taas kuulen jonkun sanovan, että pähkinöstä tehty juusto on aivan yhtä hyvää kuin oikea juustokin, voin vain todeta, ettei tämä ihminen ole maistanut oikeita ranskalaisia juustoja – sellaisia ei voi millään imitoida. Belgialainen kälynikin totesi, ettei ranskalaisia juustoja maistettuaan voi enää syödä belgialaisia teollisia juustoja. Toimin perinteisten liharuokien ja herkullisten juustojen kanssa niin, että niitä syödään vain toisinaan. Näin perinteinen keittiö säilyy arvossaan, ja erimaalaisia kasvisruokia syödään myös runsaasti.

Ostin markkinoilta myös karitsanviulun. Hankin vain yhden, koska olin saanut toisen jo aikaisemmin. Aina silloin tällöin joku ystävistä tarjoaa mahdollisuutta ostaa neljäsosan tai puolikkaan ruhon heidän ostaessa toisen puolen. Tällä kertaa se oli naapuri. Muhevan makuista jo isompaa karitsaa oli syöty jo pariin kertaan ja jäljellä oli viulu, jolle jouduin ostamaan kaveriksi toisen suuren syöjämäärän takia. Karitsanviulut kypsyivät uunissa matalassa lämmössä koko yön, ja ne karamelisoituivat herkullisiksi ja poskenpehmeiksi. 

Kerran maalla asuva ystävättäreni vei minut mukanaan naapuriinsa, jossa oli juuri teurastettu lehmä. Menin mielenkiinnosta mukaan. Meidän vietiin maalattiaisen autotallin perälle, josta menimme maan alle meneviä portaita pitkin alas. Alhaalla oli pitkä suora käytävä, jota eteenpäin kävellessä ja tuoreen veren hajussa rupesin pohtimaan, että tilanne oli kuin suoraan kauhuelokuvasta – elokuvassa kävelisin suoraan sadistien pitämään kidustukammioon tuskalliseen kuolemaan. Piti hieman kontrolloida itseäni kävellessäni käytävän päähän, josta löytyi kidutuskammion sijasta lattiasta kattoon kaakeloitu huone varustettuna suurella paloittelupöydällä ja lihakoukuilla. Saimme sieltä mukaamme laatikollisen muovipusseja, joihin oli merkitty päälle mitä ruhon osaa se sisälsi. Liha oli lähes sinistä, ja maultaan laimeahkoa. Ymmärsin maun erikoisuuden johtuvan siitä ettei lihaa oltu riiputettu – lihakauppiaan ammatti on nimittäin paljon muutakin kuin vain lihan myyntiä. Heillä on kylmähuoneet, joissa riiputetaan ja raakakypsytetään lihaa kauan maun valmistamiseksi ja mureuden takaamiseksi. En ole siis tarttunut tästä syystä näihin naudanlihadiileihin, mitä meille toisinaan tarjotaan. Lisäsyyksi voisin vielä sanoa, ettemme syö naudan lihaa niin paljon, että sitä kannattaisin ostaa suurissa määrin varastoon – neljännes karitsaa menee kyllä talvessa mutta muuta en taida ostaa varastoon. 

Taikauskoa

« Voi kuule, sinä tulet saamaan talvivauvan, se on tytär, olen nähnyt sen korteista! » -totesi tämä lähimmäiseni minulle hyvin itsevarmasti perhelounaalla. « Tiedäthän, minä osaan lukea tulevaisuuden korteista, sitä paitsi minä keskustelen kuolleiden kanssa. » « Ai, niinkö? » -totean hieman kulmakarvojani kohottaen. Tämä lähimmäiseni on erittäin ylpeä kyvyistään ja hän kertoo mielellään ympärillään oleville ihmisille mitä heidän elämässä tulee tapahtumaan. Häntä ei tunnu, kumma kyllä, häiritsevän pätkän vertaa, että kuolleet ja kortit tuntuvat antavan hänelle toistuvasti väärää tietoa. Poikalapseni syntyi nimittäin keväällä, ja muutkin hänen välittämänsä tulevaisuuden tapahtumat tuntuvat mukailevan hänen omia toivomuksiaan, ja kuolleet tuntuvat panttaavan oikeasti tärkeää tietoa. 

Mutta monet ympärilläni olevat ihmiset uskovat yliluonnollisiin asioihin. Kun puolisoni makasi kotona kärsien välilevyn pullistumasta, nousi naapurin hyvin katolisen mummon poskille innostuksen puna. Hän nimittäin tunsi erään ihmisen, jolla on ”lahja”, siis jumalan antama parantamisen lahja. Tuskainen puolisoni oli valmis kokeilemaan mitä tahansa, sillä erinäiset kortisonipiikit ja korsetit oli kokeiltava ennen mahdollista leikkausta. Tämä lahjan omaava ihminen tuli eräänä päivänä meille. Hän puhui ja puhui. Olomme oli kuin terapeuteilla. Hän kertoi elämästään tuntikausien ajan sohvallamme istuen. Tein meille lounaaksi voileipiä ja yritin naputella salaa keittiössä loppuraporttia, jonka palautus oli muutaman tunnin päästä. Ja se mies puhui ja puhui. Ja puhui ja puhui. Ja kun hän lopulta oli lähdössä hän painoi muutamaa tuskallisen kipeää pistettä puolisoni alaselässä. On lienee turhaa mainita, ettei hänen lahjansa parantanut puolisoani, syy lienee uskonpuutteessa. Leikkaus tehtiin kuukauden kuluttua ja kas, hän parantui.

Katoliseen uskontoon tällainen ihmeisiin uskominen liittyy läheisesti, mikä on protestanttisessa kulttuurissa kasvaneelle outoa. Ensimmäistä kertaa Pyreneiden-Vaarin luona käydessäni puolisoni ja vaari veivät minut käymään läheisessä Lourdes:n pyhiinvaelluskohteessa, jossa Maria oli kuulema kerran ilmestynyt. Kävimme katsomassa prameaa kirkkoa, ja sen jälkeen minut työnnettiin jonon mukana ohi luolan, jossa oli Marian patsaan lisäksi suuri määrä kävelykeppejä, kainalosauvoja ja pyörätuoleja – ihmeparantumisten turhaksi tekemiä apuvälineitä. Jono taapersi eteenpäin seinässä olevan hanarivistön luokse. En ollut häpeäkseni tutustunut kohteeseen etukäteen, ja rupesin huolettomasti pesemään käsiäni, kun en muutakaan keksinyt. Vilkaisin vieressä olevia ihmisiä, jotka joivat vettä, hieroivat sitä ihollensa ja täyttivät mukana tuomiaan muovikanistereita. Olin vielä silloin hyvin epäluuloinen tällaisia julkisia hanoja kohtaan, ja turistiripulivaroitukset soivat korvissani – onnistuin siinä sitten kysymään kovaan ääneen puolisoltani, onko vesi juotavaksi kelpaavaa. Tulipunaiseksi muuttunut puoliso hyssytti minut hiljaiseksi. Hän selitti myöhemmin, että tällä pyhällä ja ihmeitä tekevällä vedellä muunmuassa siunattiin taloja, viilennettiin kuumeisia otsia ja sitä kannettiin pienessä pullossa taskussa siunausta tuomassa.  

Sairaanhoitajaystäväni kertoo soittavansa puhelimella tuntemalleen ”tulenlopettajalle”, jos potilaalla on palovamma. Riittää, kuulema, että selittää pääpiirteittäin puhelimen välityksellä potilaan vamman, ja ”tulenlopettaja” lupaa työskennellä lopettaakseen palon, ja vamma paranee. Sairaanhoitaja tekee tietysti myös tarvittavat hoitotoimenpiteet, niilläkin saattaa olla jonkinnäköinen vaikutus vamman paranemiseen.  Eräs läheiseni kertoi myös käyttäneensä puhelimen välityksellä saatuja ”magnetologin” palveluja rintasyöpäleikkauksen jälkeen annetun sädehoidon jälkeiseen poltteluun.   

Homeopaattiset lääkkeet ovat täällä myös kovassa käytössä. Lähes jokaisella (hyvällä) äidillä on taskussaan pieni purtilo Arnica (sokeri) pillereitä, joita laitetaan kolme kappaletta lapsen kielen alle minkä tahansa trauman sattuessa. Jos huomautan sarkastisesti, kuinka mikään lääke, varsinkaan 99,99% sokeria sisältävä, voisi muka auttaa fyysiseen ruhjeeseen – trauma kun oli jo tapahtunut. Ja äidit vastaavat yhtä sarkastisesti, että jos he eivät antaisi näitä pillereitä, niin lapsen otsapatti turpoaisi vielä paljon pahemmaksi. Yritän pitää suuni kiinni katsellessani lapsen sinipunaista ja kananmunan kokoiseksi kasvanutta pattia, ja mietin  äidin argumentin todistamisen olevan täysin mahdotonta. Äiti jatkaa, että joka tapauksessa pillereistä ei voi olla mitään haittaakaan, joten parempi laittaa kaikki mahdollisuudet omalle puolelleen. Minun mielestäni lapsia ei ole järkevää opettaa saamaan sokerinamuja joka kerran kaatuessaan. Olen siis hyvällä omalla tunnolla täkäläisittäin huono äiti, mutta pidän myös suuni kiinni muiden pyöritellessä sokerinamuja itkevän lapsensa kielen alle. Annan itse sitten hyvän plasebovaikutuksen omaavan sokerittoman pusun oman lapseni mustelmaiseen polveen. 

Puolisoni tuli äskettäin kotiin ahdistuneena, ja kertoi tavanneensa nuoren newyorkilaisen ilmaston-muutos-epäilijän. Puoliso-parkani oli latonut faktoja pöytään, mutta jokainen niistä kumottiin mitä ihmeellisemmin selityksin. Hän rupesi miettimään mitä sellaista olisi voinut sanoa, joka olisi vienyt keskustelua eteenpäin. Totesin itse kylmästi, että moisten kanssa ei tarvitse keskustella ollenkaan, vaan voi poistua paikalta heti kuin vain on mahdollista, mutta puolisoni on itseäni ihmisläheisempi, eikä mitääntekemättömyys ollut hänelle ratkaisu asiaan. Tuoreessa muistissani oli yksi uusivuosi, jolloin eräs ystävän ystävämme rupesi suureksi hämmästyksemme selittämään avaruusolioiden käyvän maapallolla kaappaamassa näyteihmisiä tutkimuksiinsa, ja kuinka samaiset avaruusoliot toivat sivistyksen maapallolle. Sumerialaiset kirjoittivat kuulema avaruusolioiden tuoneen elämän taivaalta laskeutuessaan, ja Gilgamesh-eeppoksen tarinat olivat taas näiden avaruusolioiden kirjoittamia. Jonain päivänä me myös kiittäisimme häntä silmiemme avaamisesta – mutta se päivä ei ole vielä koittanut. Kyseisenä iltana vaikenimme nopeasti toivoen paasauksen loppuvan, mutta se jatkui tuskallisen pitkään. Niinpä ymmärrän puolisoni toivomuksen jonkinlaisen kommunikaatioväylän löytymisestä.

Aihe nousi pintaan myös keskusteluissamme hiihtolomalla, ja meitä kehotettiin tutustumaan Netflixin dokumenttiin maa-on-pannukakkulaisista, nimeltään Behind the Curve (anteeksi mainostus). Dokumentti avasi silmämme – ei suinkaan uskomaan maapallon litteyteen, vaan ymmärtämään salaliittoteorioitsijoiden ajatuksenkulkua. Jälleen kerran  tutustuminen näinkin hulluun asiaan muuttaa sen vähemmän ahdistavaksi. Kaikki alkaa, kuten ihmisillä yleensäkin asian pohtimisella. Maa-on-pannukakkulaiset esittävät paljon kysymyksiä, mutteivät löydä niihin vastausta. He epäilevät yleisen totuuden olevan salajuoni ihmisten huijaamiseksi, ja he keksivät itselleen järkeenkäypiä vastauksia pohdintoihinsa. Kun he rupesivat purkautumaan internetissä näistä tuntemuksistaan, löysivät he sieltä samoin ajattelevan ihmisryhmän, jonka kanssa voi turvallisesti pohtia asiaa eteenpäin. Ryhmästä he saavat ystäviä ja tukijoita, ihmisiä, jotka kuuntelevat heitä ja ovat samaa mieltä heidän kanssaan. Dokumentissa haastatellaan myös tutkijoita. Alkuasetelmassa tutkijat halveksivat maa-on-pannukakkulaisia ja päinvastoin, mutta dokumentin edetessä tutkijat etsivät tapoja keskustella maa-on-pannukakkulaisten kanssa – kysyä kysymyksiä, pohtia todistusaineistoa ja niin edespäin. Avainkysymys olisi « Mikä todiste kelpaisi sinulle osoittamaan maapallon pyöreyden? » 

Maa-on-pannukakkulaiset eivät luottaneet muiden tekemiin kokeisiin, vaan halusivat tehdä niitä itse. He mittasivat maapallon pyörimisliikettä, ja lähettivät valonsäteitä suoraan eteenpäin, ja nämä kokeet todistivat maapallon pyörivän ja olevan kaareva, mutta maa-on-pannukakkulaiset pitivät näitä tuloksia vain epäonnistuneina kokeina. 

Tässä on se varsinainen kysymys, miksi selvännäkijän epäonnistuneet kuvat tulevaisuuden tapahtumista, tai maa-on-pannukakkulaisten itse tekemät kokeet eivät todista heille itselleen, ettei heidän kuvittelemaansa asiaa ole olemassa? Toisin kuin tieteessä, jossa havaintoja jonkun asian toimimisesta kirjataan ylös, kunnes näistä havainnoista tehdään teoria, salaliittoteorioitsijat ovat valinneet jo tuloksen ja yrittävät kokeillaan todistaa valmiin päätelmänsä oikeellisuuden – näin ollen koe on epäonnistunut antamaan heidän valitsemansa vastauksen. Tämä selittäisi myöskin ennustajan haluttomuuden laskea epäonnistuneet ennustukset kykyjään vastaan – jos vain onnistuneet ennustukset, vaikka niitä olisi vain 1/78, antaa näytteen ennustajan näkijänlahjoista, on hänen kykynsä hänen itsensä mielestä todistettu. Tähän voisi myös antaa esimerkiksi youtubessa vesipulloja heittelevät nuoret – jos pullo on heitetty ilmaan 127 kertaa ja se laskeutuu korkilleen kerran, ja youtubessa näytetään vain 1/127 video, niin katsojalle pullonheittelijän pulloheittolahjat ovat uskomattomat. 

Ranskan sosiaaliturva maksaa osan homeopaattisista hoidoista. Näinollen ranskalaisille äideille annetaan sellainen kuva, että nämä hoidot toimivat. Se antaa toisaalta lääkärille mahdollisuuden antaa potilaan ei niin vakavaan vaivaan turvallisen « lääkkeen », jonka plasebovaikutus voi poistaa vaivan. Kun lääkärini määrää minulle homeopaattisia lääkkeitä, tiedän, ettei hän pidä vaivaani vakavana. Kerran lääkäri soitti seuraavana päivänä perääni verikokeeni saatuaan antaakseen minulle oikeita lääkkeitä – minua tämä lähinnä huvitti, en nimittäin tapaa kärsiä luulotaudeista. Ranskan sosiaaliturva kustantaa myös kolmasosan reumapotilaiden kylpylähoidoista. Monet poliitikot ovat puhuneet ennen vaaleja sosiaaliturvan kalleudesta, ja kuinka tällainen törsäys pitäisi heti lopettaa. Mielet ovat muuttuneet kuitenkin vaalien jälkeen, sillä kylpylät sijaitsevat syrjäisillä seuduilla Keski-Ranskassa ja vuoristoissa (parantavien lähteiden äärellä) ja kylpylät ovat usein ainoita työnantajia ja rahantuojia koko seudulla. Näin ollen valtion tuki houkuttelee asiakkaat kylpylöihin ja näiden syrjäseutujen toimeentulo pysyy vakaana. Nykyinen hallitus on sen sijaan ruvennut puhumaan homeopaattisten hoitojen maksun lopettamisesta. Odotan jännityksellä kuinka tämä näytelmä päättyy. 

Paasaukseni tästä aiheesta loppuu tähän, ja pahoittelen, että ruoka-aihe jäi nyt tällä kertaa käsittelemättä.          

Lumenkaipuu ja haukipullia

Keskustelin tässä eräänä viikonloppuna sukulaisen kanssa talvisesta vuoristosta, ja totesimme yhteen ääneen hiihtoloman olevan ehkä jopa lomista paras. Muistan kärsineeni kovasti pitkän, kylmän suomalaisen talven takia, mutta talviurheiluista olen aina pitänyt. Laskettelu oli niistä kaikista hauskinta, ja viime vuosina lasteni tultua siihen ikään, olen päässyt nauttimaan siitä uudestaan. Sen onkin luultavasti tässä Lyonin talvessa parasta, ettei aamuisin tarvitse lapioida lunta säkkipimeässä kylmyydessä, ja keväisen tuntuisia aurinkoisia päiviä on kuitenkin ainakin silloin tällöin talvellakin nostamassa moraalia, mutta hohtavat hanget ja ylenpalttiset talviurheilumahdollisuudet löytyvät vaivaisen parin tunnin matkan päästä. Lähtö sinne punaposkisen raikkaaseen talveen tapahtui heti hiihtoloman alussa, ja sitä ennen mitattiin lasketteluhousujen pituuden riittävyyttä, kirjoitettiin ylös lasten pituuksia ja painoja suksien vuokrausta varten ja ostettiin isompia laskettelulaseja sekä pitempiä alusvaatteita. Lapset tärisivät innosta jo etukäteen ja lähtö tapahtui heti perjantaina koulun jälkeen. Ystävillämme on suvussa jo monta sukupolvea ollut puutalo rinteiden lähellä ja meidät on kutsuttu sinne jo vuosien ajan viettämään hiihtolomaa. Tämä antaa meille mahdollisuuden lähteä jo perjantaina, sillä koulujen lomaviikkojen lauantaipäivinä tapahtuu kaikkien vuokramajojen asukkaiden vaihto. Vuokraukset tapahtuvat täällä aina lauantaista lauantaisin ja sen takia kaikki tiet moottoriteistä pieniin mutkitteleviin vuoristoteihin ovat täyteenhakatut. Vältämme tämän ryysiksen mieluusti lähtemällä perjantaina heti kun vain on mahdollista tai viimeistään lauantaina kukon laulun aikaan. Taloon päästessämme lomatunnelmakin alkaa aivan välittömästi. 

Laskettelukeskus on todella suuri, usean vuoren kokoinen, ja nousemme aina lasten laskettelukurssien jälkeen aurinkoiselle ylängölle piknikille koko porukalla. Kuopuskin sai kokeilla muovisuksia. Häntä kovasti nauratti, muttei tasapainoa ollut pystyssä pysymiseen, joten sen jälkeen pitäydyttiin pulkassa. Kävimmekin paljon pulkkailemassa erilaisissa mäissä ja myös luistelemassa. Esikoinen on luistellut kaksi talvea koulun kanssa, joten se sujuu häneltä oikein hyvin ja keskimmäinenkin pysyi hyvän aikaa pystyssä. Pääsin itse tänä vuonna laskettelemaan paljon puolisoni jäädessä taaperovahdiksi kotiin. Koko vuoristoloma vietettiin paahtavan auringon alla, lasketellessa oli todella kuumaa, kunnes mäki kaarsi vuoren varjoon. Aurinkovoidetta piti lisätä säännöllisesti, ja vesipullojakin kului mahdottomia määriä. Viimeisenä aamupäivänä päätimme kiivetä piknikille talon läheiselle vuorelle. Kiipesimme kuumissamme ja hikeä valuen kahden tunnin ajan pulkkia ja paret-pulkkia perässä vetäen. Nuo paret on tässä mökissä kotitekoisia – vanhasta laskettelusuksesta on leikattu noin 60-70cm kärki, jonka päälle on rakennettu puusta istuin ja tanko, josta pitää kiinni. Kiipesimme vanhalle maatilalle asti, söimme hyvin ansaitun piknikin ja laskimme vaivaisessa 10 minuutissa takaisin alas. Sitten pakkasimme auton ja lähdimme ajamaan Mont Blanc:in tunnelin läpi aurinkoiseen ja keväiseen Italiaan, jossa vietimme ihanan viikon kävelylenkkejä tehden ja turistikohteita katsellen, sukulaisia tapaillen ja hyvää ruokaa ja jokapäiväisiä jäätelöitä syöden. Kaikki hyvä loppuu kuitenkin aikanaan, ja jouduimme palaamaan Lyoniin ja arkeen. Täälläkin kevät on kuitenkin alkanut, ja Carnot:n aukion koristepäärynät puhkeavat kukkaan minä hetkenä hyvänsä. 

Asiasta toiseen. Huomasin tässä äskettäin yllätyksekseni supermarkettimme kalatiskillä suurikokoisia haukia. Haukia saa toki täältäkin kalastettuina, nimittäin Nantuan alueen pienten järvien kullanhohtoisia haukia, joista tehdään perinteisiä Lyonilaisia Quenelleita, eli kuohkeita haukipullia. Hauet on vain aina täytynyt hakea kauppahallin kalakojuista, joissa hauen kilohinta on noin 30€. Käyn sitä ostamassa hammasta purren hyvin harvoin, sillä kesäisin uistelemme Suomessa haukia uisteluluvan hinnalla, tai ostamme noin 5€ kilohinnalla Kuopion kauppahallista. Mutta nyt supermarkettiimme oli ilmestynyt Virolaisia järvihaukia vaivaiseen 11€ kilohintaan. Rupesin miettimään huonosti tuntemaani Viroa, ja sen järviä, joita on pakko olla murto-osa Suomen järvien määrästä. Kuinka sitten nämä Virolaiset vonkaleet olivat matkustaneet tänne Lyoniin asti, siinäpä vasta kysymys. Toisaalta, jos Kallaveden haukien kilohinta on Kuopion kauppahallissa 5€, niin olisiko muutaman euron lisähinnalla kannattavaa lähettää haukia tänne Ranskaan asti, siinä olisi laskettavaa. Ja vielä toisaalta jonkin sortin « roskakalat « , vaikkapa lahnat ja särjet olisivat tietenkin ekologisempia järvellekin, mutta mahtaisivatko ne maistua ranskaliselle suulle. Ranskalaiset syövät kylläkin voimakkaasti mudan makuisia karppeja, mutta sekin taitaa nykykaupunkilaiselle olla hyvin harvinaista. 

No mutta, palatakseni taas asiaan, isommat lapseni ovat syystä tai toisesta hyvin nirsoja kalojen suhteen. Kehittelin siis ostamani hauen kanssa kalakeiton lapsille, jotka eivät pidä kalasta. Leikkasin hauesta fileet pois. Yhden söimme paistettuna, ja toisesta tein lyonilaisia haukipullia. Keitin päästä ja muista rääppeistä ja ruodoista liemen. Poistin fileestä kaikki ruodot, ja lihamyllyn puutteessa hakkasin ruodottomasta fileestä niin sileää jauhetta kuin mahdollista ja laitoin sen jääkaappiin. Tein pienen tuulihattutaikinan, vatkasin kaksi munan valkuaista kovaksi vaahdoksi ja sekoitin keltuaiset sekä ruokalusikallisen ranskankermaa, suolaa ja valkopippuria jauhehauen kanssa. Sekoitin jauhehaukiseoksen tuulihattutaikinaan ja nostelin seoksen valkuaisvaahtoon. Siilasin kalaliemestä ruodot ja rääppeet pois ja keitin taikinasta kahden lusikan avulla tehtyjä soikioita kalaliemessä, niitä välillä kääntäen. Kun quenellet olivat napakoita, niin nostin ne reikäkauhalla leivinpaperille. Paistoin sitten quenellet pulleiksi ja hieman ruskeiksi 200° uunissa. Quenellien paistuessa tein keiton. Kuulotin sipulia oliiviöljyssä, lisäsin fenkolia ja kuutioidun porkkanan kuultumaan. Kaadoin vihannesten päälle jälleen siilatun kalaliemen ja sopivasti kermaa. Tarkistin suolan, lisäsin valkopippuria sekä tilliä. Tarjoilin keiton laittamalla muutaman quenellen lautaselle ja kauhoin keiton niiden päälle. Kalasta pitämättömät lapset  lusikoivat keiton innolla ja pyysivät lisää.  

Ranskalaiset alkupalat, ja blanquette

Kotikatu on myllätty auki koko kilometrin pituudelta. Suuri määrä erilaisia koneita aloittaa mölinän seitsemältä aamulla ja jatkavat lounastauon jälkeen koko iltapäivän ajan. Rattaiden kanssa aitojen, kauhakuormaajien ja kuorma-autojen välissä mutkittelu korvia huumavassa meteleissä alkaa ottaa pannuun, mutta tuleehan koko katu ja lähiuaukiokin remontoitua taas kauniiksi. Edellisestä remontista kerkesikin vierähtää kolmekymmentä vuotta ja siltä se alkoi jo näyttää. Ennen suurremontin aloitusta paikallinen taiteilijakoulu päästettiin maalipurkkien kanssa tekmään kadulle mitä lystää, ja lopputulos oli kertakaikkisen lysti. Suuria kukkia ja värikkäitä koristeliekoja mutkittelee katua edestakaisin. Nyt nuorten taiteilijoiden jälki raavitaan pois neliömetri kerrallaan. Kerkesimme jo naapureiden kanssa sanomaan, että onneksi meteli pörisee ukona nyt talvella, kun ikkunat pidetään kiinni – kevät/kesäkuumalla ottaisi vielä enemmän pannuun. Sitten tarkistin remonttiaikataulun, ja se  jatkuu koko vuoden joulukuuhun saakka. Vanhemmat naapuruston asukkaat marisevat metelin ja auki revityn kadun muistuttavan 70-luvulla tapahtunutta metrolinjan rakennusta. Myllerryksen lisäksi keltaliivit heittävät lauantaisin kaikki tietöitä reunustavat aidat lepikkoon koko kilometrin pituudelta. En tiedä mitä olemme teemme tämänkin ansaitaksemme.  

Mutta se siitä marinasta ja jatketaan seuraavaan marinaan. Vietimme tässä eräänä päivänä hauskaa aikaa ystävien kanssa. Olimme päättäneet tavata eräiden heistä luona isommalla porukalla, ja helpottaaksemme isäntäväen taakkaa lupasimme kaikki tuoda osan ateriasta. Pääruoaksi oli tiedossa Blanquette:a, eli vaaleaa lihaa sitruunaisessa kermakastikkeessa, ja minun piti tehdä alkuruoka. Mietin tietenkin jotakin erityisen sopivaa kyseistä pääruokaa valmistelemaan, ja googlasin ranskaksi kysymyksen. Pläräsin vastauksia läpi kymmeniltä reseptisivustoilta, usean google sivun verran. Vastaukset vaihtelivat salaatin ja juuriselleriraasteen välillä. Kumpikaan niistä ei tietenkään sovi mukavalle herkuttelutapaamiselle, ja rupesin etsimään näiltä kymmeniltä sivustoilta ylipäänsä ranskalaisia alkuruokia. Suureksi yllätyksekseni tulokset olivat todella vaatimattomia. Rupesin sitten miettimään mitä alkupaloja täällä yleensä syödään. Salaattia, keittoja, mimolette-munia ja Lyonin keittiössä lisäksi maksakakkuja tai pääruokia pienempinä annoksina. Hetken pohdinnan jälkeen menin anglo-saksisille sivuille samalla haulla, ja vastauksia tuli ylenpalttisesti ja ne nostattivat veden kielelle, toisin kuin juuriselleriraaste. Päädyin tekemään avokadoa, katkarapua, muita vihanneksia ja yrttejä ja punapippuria sisältävän herkullisen limettisen ruokahalunherättäjän, joka keräsi paljon kiitosta ystävien joukossa. Herätin sitten keskustelun tästä ranskalaisesta alkupalamysteeristä, eikä ranskalaiset ystäväni keksineet oikein mitään lisää, totesimme syövämme alkupaloiksi lähinnä erilaisia salaatteja. Ranskassa tuntuu asiat olevan juuri päinvastoin kuin italiassa, jossa ruokahalunherättäjät ja alkupalat ovat mielikuvituksellisia ja herkullisia, mutta pääruoat vaatimattomia, usein vain pala lihaa tai kalaa. 

Keskustelin tässä naapurini kanssa yhtenä päivänä. Heidän poikansa on tyttäreni kanssa samalla luokalla, ja he leikkivät paljon keskenään joko meillä tai heillä. Heidän suosikki leikkinsä on tällä hetkellä Titanic. Kun poikani eli Titanic-kauttaan, hän luki kaiken mahdollisen laivan uppoamisesta, tuntien siitä jokaisen yksityiskohdan. Myöhemmin kiinnostus levisi kaikkiin muihinkin uponneisiin laivoihin. Tyttäreni taas leikkii ystävänsä kanssa Titanic-risteilyä ennen uppoamista. Heillä on molemmilla omat hyttinsä – naapurien vaatehuone ja kylpyhuone, ja he vaihtavat kauniita vaatteita päälleen erilaisia risteilyohjelmia varten. Naapurini kertoi, että hän oli tullut ruokapöytänsä lähistölle lasten syödessä risteilyateriaansa. Hänen suureksi järkytyksekseen he olivat laittaneet pöydälle astioiden lisäksi jalkalasit ja tyhjän viinipullon. Kysyin häneltä, tietäen jo vastauksen, juoko hän viiniä aterioidensa kanssa. Vastaus oli periranskalaisen myönteinen. Kysyin sitten luuliko hän, ettei hänen lapsensa olisi kenties huomannut hänen juovan viiniä. Taas hän myönteli, että kaiketi se on näin, mutta silti hän tuntee huonoa omatuntoa viattoman lapsensa nostaessa tyhjän viinipullon leikkiaterialle. Tähän kulminoituu ranskalaisten viiniparadoksi, mikä johtuu nykyisten ja menneiden aikojen välisestä alkoholikulttuurierosta. Vanhemmat sukupolvet eivät koe mitään syyllisyyttä viinin juomisesta jokaisella ateriallaan, sillä se on normaali ruokajuoma ja on aina ollut. Nykyisin valtio kommunikoi agressiivisesti alkoholin vaaroista, mutta välisukupolven edustajat ovat vielä vanhoissa opituissa juomatavoissa, ja näin tämä paradoksi selittyy hyvin yksinkertaisesti, se koskee siis alkoholikultturierovälisukupolvea.   

2. Helmikuuta vietettiin taas kynttilänpäivää, jolloin Ranskassa syödään lettuja – suolaisia ja makeita. Kerkesimme myös leipoa lasten kanssa, hieman aikataulua edeltäen, laskiaispullia, koska kaikkien teki niitä mieli. Runebergin torttujakin teimme 5. Helmikuuta, joista loputkin hävisivät seuraavana aamuna aamiaiseksi. Laskiainen on tänä vuonna maaliskuun puolella, mutta kaupoista ja leipomoista saa jo perinteisiä laskiaismunkkeja, rapeita tai pehmeitä ja niitäkin olemme jo kerenneet syömään. Makeista herkuista kerroin jo viime vuonna, joten kerron teille nyt edellä mainitusta Blanquette-kastikkeesta. Blanquette tehdään ranskassa vaaleasta lihasta, vasikasta, kanasta tai kalkkunasta. Suuren suupalan kokoiset lihanpalat ruskistetaan padassa pinnaltaan ja laitetaan sivuun. Silputtu sipuli ruskistetaan samassa padassa paloitellun porkkanan ja viipaloitujen herkkusienien kanssa. Alkuperäiseen reseptiin ei kuulu purjo, mutta se sopii tähän myös erinomaisen hyvin. Kasvisten sekaan sirotellaan ruokalusikallinen vehnäjauhoja. Paistos glaseerataan lasillisella valkoviiniä. Joukkoon lisätään lihat, kaiken peittävästi vettä, vasikan fondia tai vastaavaa, ja pari laakerin lehteä tai yrttikimppu. Kastiketta haudutetaan pitkään. Lopussa, juuri ennen tarjoilua, kun hella on jo laitettu pois päältä, lisätään kastikkeeseen seos jossa on purkillinen ranskan kermaa, yksi munan keltuainen ja puolen sitruunan mehu. Tarjoillaan riisin kera.  

Kuninkaita, keisareita ja Lyonin talvea

Vuosi on lähtenyt rullaamaan niin kuin asiaan kuuluu  vaikka minulla onkin vaikeuksia pysyä jokaviikkoisessa blogi-rytmissäni. Loppiaisen kunniaksi olemme nautiskelleet kiitettävän määrän perinteisiä kuninkaiden torttuja, joita voisi tähän vuoden aikaan syödä vaikka päivittäin. Kerroinkin jo viime vuonna tästä perinteikkäästä herkusta, jonka nykyisin elävät liittävät kolmeen viisaaseen mieheen (tai kuninkaaseen), jotka tuovat lahjoja Jeesus-lapselle, mutta joka oli jo ennen kristinuskoa osa roomalaisten Saturnalian juhlimisperinnettä

( https://wordpress.com/read/feeds/71953210/posts/1723194098 ). Kakkuun piilotettu papu muutti sen saajan kuninkaaksi koko päiväksi, ja roolit palasivat taas ennalleen seuraavana päivänä. Väärän kuninkaan päivän mainitaan kuitenkin tulleen Babyloniasta. 

Kuuntelin viime syksynä Yleltä radioteatterin versiota Waltarin Sinuhe Egyptiläisestä, jossa Sinuhe viettää orjansa kanssa väärän kuninkaan päivää muinaisessa Babyloniassa. Siinä orja pääsee kuninkaaksi, mutta Sinuhe kuulee väärän kuninkaan tulevan tapetuksi päivän päätteeksi, ja hänen onnistuu pelastaa orjansa viime hetkellä. Tästä Babylonian väärän kuninkaan päivästä löytyy huomattavan vähän mitään informaatiota internetistä, mutta epäilen sen liittyvän 12-päiväsen Akitu-juhlan viidenteen päivään, jolloin kuninkaalta riisuttiin korut ja kruunu, häntä nöyryytettiin läimäyttelemällä poskille, ja päivän päätteksi Marduk-jumalan suosiosta hänelle palautettiin kruunu ja sen mukana oikeus hallita maata. Julkisen nöyryytyksen avulla kuningas pysyisi kuuliaisena hallitsijana puolustaen kansalaistensa etuja. 

Tätä juhlaa viettiin myös myöhemmin Assyyriassa, myös sen ollessa Rooman vallan alla. Se selittäisi kuinka juhlallisuus päätyi Roomaan. Ymmärrän myös, kuinka kuninkaan nöyryytys koko kansan edessä on saattanut muuttaa muotoaan, ja ehkäpä väärä kuningas on valittu täksi päiväksi ottamaan nöyryytykset vastaan aidon puolesta. Olen itse sitä mieltä, että maailman presidentit ja muut valtaa pitävät voisivat hyvin sietää tällaisen nöyryytyksen kerran vuodessa, ehkäpä se karsisi liian itserakkaat tai liian pitkään vallan kahvassa roikkuvat kilpailusta pois tekemään jotakin muuta. 

Ja jos kakun kautta kuninkaaksi päässeet saisivat saman kohtalon, niin voisin kuvitella, ettei poikani olisi saanut kuutta kruunua tämän piirakkasesongin aikana.

Aurinkoisina päivinä tammikuukin saattaa näyttää täällä ihanan keväiseltä. Kävimme eräänä päivänä pitkällä kävelyllä Lyonin Tête d’Or:in puistossa. Eläintarhassa eläimet paistattelivat päivää ulkona, vieressä vanha karuselli pyöri lapset kyydissään, kioski paistoi vohveleita hurjaa vauhtia ja levitteli suklaita, hilloja, kastanjatahnoja ja kermavaahtoa niiden päälle ja kasvihuoneen kylmässä pohjoispäässä satavuotiset Kameliat olivat aloittamassa suloista kukintaansa. Olo oli iltapäivän jälkeet hyvin keväinen, mutta puiston kukattomuus paljasti todellisen vuodenajan. Poikkeuksena oli vain muutamat talvikukkapensaat ja istutusruukuissa kukkimisen aloittaneet kevätesikot.    

Aurinkoisten ja lämpimien päivien ohessa näemme tietenkin harmautta, sadetta ja hieman luntakin. Heräsimme äskettäin aamulla katselemaan lumisadetta ja valkeita alueita viereisen puiston nurmikolla. Lumi ei ole lasten harmiksi jäänyt maahan, mutta sellaistakin olemme joinakin vuosina nähneet. Vuonna 2012 näin täällä kylmimmän talven koskaan. Silloin Saône oli kirkkaassa jäässä usean päivän ajan ja 10° pakkanen jatkui reilut kaksi viikkoa. Mutta kylmä tai lämmin talvi on täällä lyhyt ja sen jälkeen pääsemme nauttimaan ihanasta keväästä. Siinä toivossa elän, sillä talvesta ja kylmästä minä en pidä. Talvea lähdemme katselemaan hiihtolomalla, eikä se ole kovinkaan kaukana, vain 1,5 tunnin ajon päässä Alppien vuoristossa. Siellä kaunis luminen talvi odottaa ranskalaisia nautiskelemaan kaikenlaisten talviurheilulajien kanssa.   

  

Kävimme myös äskettäin Lyonin Beaux Arts:n museossa. Vaihtuvassa näyttelyssä katselimme Antiikin Rooman keisari Claudiuksen elämämänvaiheita. Claudius syntyi Lyonin kaupungissa, siksi hän on täällä tärkeä henkilö ja päässyt myös Lyonilaisten muraaliin. Claudius oli keisari Tiberiuksen veljenpoika ja hallitsi ajanlaskumme alkuaikoina, Rooman ollessa vakaimmillaan.

Lyon on taas perustettu Lucius Munatius Plancuksen toimesta vuonna 43 ennen ajanlaskun alkua. Munatius oli Julius Cesarin sotilas Gallian sodassa, nousi alipäällikön arvoon ja toimi myöhemmin Gallian kuvernöörinä, jolloin hän perusti myös Lyonin, josta tuli Gallian pääkaupunki. 

Claudiuksen isä Drusus oli kenraali ja laajentamassa Rooman valtakuntaa Saksassa ja tämän vuoksi perhe oli muuttanut häntä lähemmäksi vain 33 vuotiaaseen Lyonin kaupunkiin, jossa Claudius syntyi. Hän muutti Lyonista pois vain muutaman kuukauden ikäisenä, ja kävi kaupungissa harvoin sen jälkeen, mutta Gallialaisten asema Rooman vallan alla jäi häntä mietityttämään. 

Vuonna 1528 Lyonin Croix Roussen rinteeltä löytyi latinalaista kirjoituksella peitetty pronssinen levy. Levyyn oli kirjoitettu Claudiuksen vuonna 48 Rooman senaatissa pitämä puhe, jossa hän pyytää gallialaisille oikeutta nousta Rooman senaattoreiksi. Tästä syystä Claudiusta pidetään vieläkin arvossaan täällä Lyonissa. Claudiuksen pronssilevyt, eli Tables Claudiennes ovat antaneet nimen kadulle, jolta ne löydettiin, ja sillä kadulla asui puolisoni silloin kun hänet tapasin. Näin Claudiuksen levyt tuovat lämpimät ajatukset myös minun mieleeni.